Mietin tässä juuri pari päivää sitten, kuinka luvattoman vähän minun nykyään tulee luettua. Kerään kirjoja niinkuin ennenkin, mutta lukeminen on ollut hyvin satunnaista ja hidasta. Ajattelin että kirja viikossa olisi vähintä ja vielä hyvin mahdollisuuksien rajoissa.

Tätä Herman Kochin Illallista aloitin eilen ja jatkoin tänään töistä tultua. Jos kaikki kirjat veisivät samalla lailla mukaansa, voisin helposti lisätä tavoitetta kirjaan päivässä! Tässä meni kaikkineen kolmisen tuntia, kirja oli kertakaikkiaan ahmittava - niinkuin hyvä illallinen. 

Tapahtumat keskittyvät yhteen iltaan ja illalliseen kahden veljeksen ja heidän vaimojensa kesken. Olisi keskusteltava perheen teini-ikäisistä lapsista, heillä on ilmennyt ongelmia, jos nyt niin lievää sanaa tässä tapauksessa edes voi käyttää. Kertojana on toinen veljeksistä, eikä hänenkään elämänsä aivan niitä perusratoja ole kulkenut. Omituiset tapahtumat tulevat ilmi vähitellen, kuin varkain juuri kun kaikki kuulostaa niin normaalilta. (Yritin turhaan keksiä muuta sanaa kuin 'normaali', koska sellaista ei tässä kirjassa ole.)  Tarinan edetessä ja todellisuuden käydessä yhä karmeammaksi tuntuu kuin olisi joutunut mukaan vinhaa vauhtia vierivään pyörteeseen, jolla on taatusti vain yksi suunta - alaspäin.

Ihan näin raadollisia en haluaisi uskoa ihmisten olevan, onhan kuitenkin jossain olemassa se normaali - onhan?