1350986032_img-fbd4f910bc3cc614acc56b7a3Luin jokin aika sitten useammankin Inger Frimanssonin kirjan, ja taisin tykätä, koska olin tilannut kirjastoon myös tämän Kissa joka ei kuollut.

Heti alussa kävi ilmi, että kirjan kaikki henkilöt ovat jotenkin omituisia, ongelmaisia ja ainakin onnettomia, yleissävy oli jo valmiiksi synkkä. Siten ei edes oikein yllättynyt, kun päähenkilöt pilaavat elämänsä typerällä teolla, ja siitähän se ahdistus vasta alkaakin. Ja tällä kertaa ei myöskään lopussa kiitos seiso, vaan kaikki menee yhä hullummin.

Tämä ei varmaankaan innosta tutustumaan kirjaan, enkä sitä yritäkään suositella. Frimansson tosin kirjoittaa hyvin, ja jotenkin tuo ahdistuksen kierre lukiessa imaisee mukaansa niin, että haluaa lukea mahdollisimman nopeasti päästäkseen loppuun ja viimeiseen puistatukseen saakka.

Voikohan psykologinen trilleri olla hieman liian psykologinen?