Gaile Parkinin Kigalin kukkakauppa oli mielestäni lähes loppusivuille asti ehkä typerin kirja jota koskaan olen lukenut. Yleensä en halua kertoa kirjan juonta kenellekään etukäteen, mutta tämä on lyhyesti kerrottu, ja ehkä se estää jotakuta lukemasta tätä kirjaa, koska se ei kannata.

Eh? Kirjan päähenkilö Angel valmistaa kotonaan mitä upeampia kakkuja tilauksesta. Hänelle tulee asiakas, Angel keittää tälle ensin maustettua maitoteetä, ja tarjoaa sitä leivosten kera, elleivät lapset ole ehtineet syödä kaikkea. Eh, sitten he istuvat keskustelemaan tilauksesta ja kuinka ollakaan, asiakas tulee paljastaneeksi syvimmät salaisuutensa Angelille, joka puhdistaa silmälasejaan ja kyselee lisää - eh? Tämä toistuu monen erilaisen ihmisen ja monen erilaisen kakun ympärillä. Välillä Angel heiluttelee jotain kasvojensa edessä, koskaa kärsii kuumista aalloista.

Ärsyttävää olivat nämä jatkuvat samojen tapahtumien toistot. Mutta eh... kertomuksissaan asiakkaat toinen toisensa perään toivat esille Afrikan ja erityisesti Ruandan ongelmia, joista olemme lukeneet. Henkilökohtaiselle tasolle vietynä ne kyllä vaikuttivat todemmilta ja aidoilta, mutta koska ne kaikki oli kuorrutettu loputtomaan sinipunaiseen sokerikuorrutukseen, ei sekään oikein auttanut tekemään tästä kirjasta hyvää. Eh! Angel itse on kyllä hyvä ihminen, jos sellaiseksi katsotaan henkilö, joka katsoo oikeudekseen sekaantua jokaisen kaupunkilaisen elämään - toki aina hyvää tarkoittaen, ja tietysti aina onnistuen. Kirja päättyy kuvaukseen häistä, jotka Angel järjesti ystävälle, joka ei itse olisi häitä pystynyt järjestämään, ja silloin jopa minun kyynisyyteni alkoi rakoilla. Mutta eh! jos joskus vielä avaan kirjan, jossa joka toinen repliikki alkaa Eh?, Eh! tai vain Eh, suljen kirjan saman tien.