1246822250_img-d41d8cd98f00b204e9800998eHankin Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelin uunituoreena toukokuun lopulla, mutta siirsin sen lukemista sellaiseen ajankohtaan, että voin lukea sen kerralla. Ja mikäpä olisi parempi aika kuin kesäloman sunnuntai.

Kaksi vuotta sitten lukemani Tuulen varjo pomppasi kerralla parhaiden koskaan lukemieni kirjojen joukkoon, sinne aivan kärkipäähän. Muistan vieläkin sen uskomattoman onnen tunteen, jonka koin sulkiessani kirjan viimeisen sivun jälkeen. Tuntui että koko maailma muuttui kerralla paremmaksi - jos joku voi kirjoittaa tuollaisen kirjan, maailman on pakko olla hyvä paikka, ja tuntui etuoikeudelta että olin saanut lukea sen.

Siispä odotukset olivat todella korkeat aloittaessani Enkelipeliä. Ehkä vähän liiankin korkeat - eihän mikään voi olla täydellistä kahdesti. Aloitin hitaasti, maistelin joka sanaa ja lausetta, en halunnut menettää mitään tuosta nautinnosta. Alun jonkinlaisen vierastamisen tunteen jälkeen kirja alkoi palkita odotuksiani, mutta aivan eri tavalla kuin olin odottanut. Jos Tuulen varjo on päivä, tämä kirja on yö. Oli ensin vaikea hyväksyä, että nyt asiat eivät sujukaan hyvin ja onnellisesti, vaan synkkyys lisääntyy sivu sivulta. Mutta kun sen hyväksyi, kirjan joutuikin ahmimaan loppuun. Ja kannen sulkeuduttua saattoi taas huokaista - odotukset tulivat täytetyiksi. 

Enkelipeli päättyi siihen, mistä Tuulen varjo alkaa, Daniel Sempere on silloin pieni poika. Zafónilta on luvassa vielä kaksi kirjaa tähän "sarjaan". Toivoa sopii, että seuraava ilmestyisi nopeasti!